Siihen aikaan Jeesus sanoi opetuslapsille:
27Minun lampaani kuulevat minun ääneni ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. 28Minä annan heille ikuisen elämän. He eivät koskaan joudu hukkaan, eikä kukaan riistä heitä minulta. 29Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kuin kukaan muu, eikä kukaan voi riistää heitä Isäni kädestä. 30Minä ja Isä olemme yhtä.» [1]
Pääsiäisen 4. sunnuntaita kutsutaan hyvän paimenen sunnuntaiksi. Sinä päivänä luettava evankeliumin kohta on otettu Johanneksen evankeliumin 10. luvusta, jossa Jeesus käyttää paimenen ja lampaiden vertauskuvaa. Siinä kohdassa käy ilmi, että Jumala pitää huolta niistä, jotka Häneen turvaavat.
Paimenen ja lampaiden symbolin juuret ulottuvat Vanhaan testamenttiin. Israelin merkittävät ihmiset usein olivat juuri paimenia, kuten esimerkiksi Abel (1. Moos. 4:2), Mooses (2. Moos. 3:1) ja Joosua (4. Moos. 27:17). Myös kuningas Daavidin (1. Sam. 16:11–13) ja hänen jälkeläistensä tuli olla kansansa paimenia. Yleensä paimenen roolissa nähdään kuitenkin itse Jumala. Hänhän pitää huolta ihmisistä eli ”lampaistaan” (vrt. 1. Moos.49:15; Jes.40:11; Hes.34:5; Ps. 23:1; Sir. 18:13).
Ei ole sattumaa, että kuuntelemme Jeesuksen puhetta hyvästä paimenesta juuri pääsiäisaikana. Benedictus XVI:n mukaan kyseinen evankeliumin kohta johdattaa meitä “Jumalan ilmoituksen keskipisteeseen, jossa Hän itse on valitun kansan paimenena (…) Jeesus on paimen, joka kuolee ristillä ja nousee ylös kuolleista ihmisyytensä kanssa. Sillä tavalla Hän tekee jokaisen ihmisen osalliseksi omasta kulkueesta kuolemasta elämään”. [2]
Johannes lisää evankeliumiinsa tiedon, että Jeesus kertoo hyvästä paimenesta temppelin vihkimisjuhlan aikana. Tuon juhlan aikana muisteltiin temppelin puhdistamista ja alttarin vihkimistä, jotka suoritettiin makkabilaiskapinan aikana. Tuohon aikaan makkabealaiset rakensivat Siionin kukkulan ympärille korkeat muurit, ettei temppelin häväistystä pääsisi tapahtumaan uudestaan (1. Makk.4:52–61 ja 2 Makk.10:1–9). Lisäksi Jeesus puhuu kansalle Salomon pylväikössä. Kenties tuo hyvin vartioitu paikka, jossa oli paksuja pylväitä ja lujia torneja antaa Jeesukselle aiheen puhua lampaidensa huolenpidosta ja puolustamisesta.
Jeesuksen sanat ”antavat meille turvallisuuden ja erityisen hellyyden tunnetta. Elämämme on täydessä turvassa Jeesuksen ja Isän käsissä”, selittää paavi Franciscus. ”Poika ja Isä ovat yhtä – samaa rakkautta, samaa armahtavaisuutta, jotka ilmenevät ristin kuolemassa (…) Sen vuoksi emme pelkää enää: elämämme on jo säästetty ikuisesta kuolemasta. Ei mikään eikä kukaan pysty riistämään meitä Jeesuksen kädestä, sillä mikään eikä kukaan voi voittaa Hänen rakkauttaan. Jeesuksen rakkaus on voittamatonta!” [3]
Tuo Jeesuksen läheisyys, joka varjelee lampaitaan, antaa meille toivoa. Voimme elää Jumalalle mieliksi. Pyhä Josemaria kuvaili tätä Jumalan mukaista elämäntapaa seuraavasti: “Toivon hyve antaa meille varmuuden siitä, että Jumala hallitsee meitä kaikkivaltiaalla kaitselmuksellaan ja suo meille kaiken tarpeellisen. Toivo taas puhuu meille Herran pysyvästä hyvyydestä ihmisiä kohtaan, sinua ja minua. Hän on aina valmis kuulemaan meitä, sillä hän on väsymätön kuuntelija. Hän on kiinnostunut sinun iloistasi, menestyksistäsi, rakkaudestasi mutta myös sinun huolistasi, tuskistasi ja epäonnistumistasi. Älä sen vuoksi pane toivoasi Häneen vain silloin, kun kohtaat heikkoutesi. Käänny taivaallisen Isäsi puoleen sekä suotuisina että epäsuotuisina aikoina turvautuen Hänen laupiaaseen suojelukseensa. Emme tarvitse suurtakaan nöyryyttä tajutaksemme, että olemme pelkästään pitkä rivi nollia. Mutta tämä varmuus omasta mitättömyydestämme muuttuu vastustamattomaksi voimaksi, sillä nollista vasemmalla on Kristus: mikä suunnaton luku näin syntyykään! Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? [4]