Jumalan Pojan valtuuksien todistajat

"Jos te uskoisitte Moosesta, uskoisitte myös minua – juuri minusta hän on kirjoittanut."

30 »Omin neuvoin minä en voi tehdä mitään. Minä tuomitsen sen mukaan mitä kuulen, ja tuomioni on oikea, sillä minä en pyri toteuttamaan omaa tahtoani, vaan lähettäjäni tahdon.

31 »Jos itse todistan puolestani, ei todistukseni ole pätevä. 32 Mutta minusta todistaakin toinen, ja minä tiedän, että todistus, jonka hän minusta antaa, on pätevä. 33 Te lähetitte edustajanne Johanneksen luo, ja hän todisti totuuden puolesta. 34 En minä tarvitse kenenkään ihmisen todistusta, mutta sanon teille tämän, jotta pelastuisitte. 35 Johannes oli kirkkaalla liekillä palava lamppu, mutta vain hetken aikaa te halusitte nauttia hänen valostaan.

36 »Minulla on todistus, joka on Johanneksen todistusta painavampi: teot, jotka Isä on antanut tehtäväkseni. Nämä teot, jotka minä teen, todistavat, että Isä on minut lähettänyt. 37 Myös Isä itse, minun lähettäjäni, on antanut minusta todistuksen. Te ette ole koskaan kuulleet hänen ääntään ettekä nähneet hänen kasvojaan, 38 eikä hänen sanansa pysy teissä, sillä te ette usko sitä, jonka hän on lähettänyt. 39 Te kyllä tutkitte kirjoituksia, koska luulette niistä löytävänne ikuisen elämän – ja nehän juuri todistavat minusta. 40 Mutta te ette tahdo tulla minun luokseni, että saisitte elämän.

41 »En minä ole ihmisten kiitoksen tarpeessa. 42 Minä tunnen teidät: teissä ei ole rakkautta Jumalaan. 43 Minä olen tullut Isäni nimissä, ettekä te ota minua vastaan. Mutta jos joku toinen tulee omissa nimissään, silloin te kyllä olette vastaanottavaisia. 44 Kuinka te voisittekaan uskoa! Te kärkytte kunniaa toisiltanne ettekä etsi sitä kunniaa, joka tulee yhdeltä ja ainoalta Jumalalta.

45 »Älkää luulko, että minä teitä Isäni edessä syytän. Teidän syyttäjänne on Mooses, hän, johon olette panneet toivonne. 46 Jos te uskoisitte Moosesta, uskoisitte myös minua – juuri minusta hän on kirjoittanut. 47 Mutta kun te ette usko hänen kirjoituksiaan, kuinka voisitte uskoa minun puhettani!»


KRISTITYN TOIVO

205 Jo monia vuosia sitten tulin päivä päivältä yhä varmemmaksi tietystä asiasta, josta silloin kirjoitin: Odota Jeesukselta kaikkea. Sinulla itselläsi ei ole mitään, sinä itse et ole minkään arvoinen etkä kykene mihinkään. Hän tekee kaiken, jos sinä vain jättäydyt hänelle. Aikaa on kulunut, ja tuo vakaumukseni on tullut yhä voimakkaammaksi ja syvemmäksi. Olen nähnyt monien panevan toivonsa Jumalaan ja heidän sitten syttyvän ihmeellisellä tavalla rakkauden liekkeihin. Tämä tuli panee sydämen lyömään voimakkaasti, etteivät he lannistu eivätkä käy heikoiksi, vaikka he joutuvatkin matkallaan kärsimään, toisinaan hyvinkin ankarasti.

Tämän päivän messun lukukappaletta lukiessani olin hyvin liikuttunut ja kuvittelen mielessäni, että teillekin kävi samoin. Tajusin, että Jumala auttoi meitä apostolin sanoilla mietiskelemään niiden kolmen teologaalisen hyveen jumalallista punoutumaa, jotka muodostavat puitteet kristityn miehen ja kristityn naisen aidolle elämälle.

Kuulkaa uudelleen pyhän Paavalin sanoja: Koska olemme siis tulleet uskosta vanhurskaiksi, meillä on rauha Jumalan kanssa Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta. Hänen kauttaan olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa nyt olemme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan lasten kirkkauteen.

Emme kuitenkaan kerskaile vain siitä, vaan iloitsemme myös ahdingoissa, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämiimme Pyhän Hengen kautta.

206 Olemme tässä Jumalan edessä, joka johtaa meitä tabernaakkelistaan.

Kuinka paljon saammekaan voimaa, kun Jeesus on tällä tavalla todella läsnä! Mietiskelymme aiheena on tänään toivo, tuo Jumalan lempeä lahja, joka täyttää sielumme ilolla. Me olemme spe gaudentes, toivossa iloiset, sillä jos olemme uskollisia, meitä odottaa loputon Rakkaus.

Älkäämme milloinkaan unohtako, että kaikkien ihmisten – siis myös jokaisen meistä – valittavana on maan päällä vain kaksi elämäntapaa: joko elämme jumalallista elämää, jossa taistelemme ollaksemme otollisia Jumalalle, tai sitten elämme animaalista eli eläimellistä elämää, jossa sivuutamme hänet ja saamme enemmän tai vähemmän pelkkää inhimillistä valistusta. En ole milloinkaan antanut paljoakaan arvoa niille, jotka väittävät olevansa hyvällä asialla mutta ylpeilevät epäuskostaan. Rakastan heitä todella kuten kaikkia ihmisiä, veljiäni, ihailen heidän hyvää tahtoaan, joka tietyssä mielessä voi olla jopa sankarillista. Samalla kuitenkin säälin heitä, sillä he ovat syvästi onnettomia, koska heiltä puuttuu Jumalan valo ja lämpö – ja lisäksi se sanomaton ilo, jonka suo toivon teologaalinen hyve.

Aito kristitty, joka elää uskonsa mukaisesti, toimii aina katse suunnattuna Jumalaan. Hänen näkökulmansa on yliluonnollinen. Hän tekee työtä tässä maailmassa, jota hän rakastaa, mutta hänen katseensa on suunnattu taivaaseen. Pyhä Paavali toteaa: ”Quae sursum sunt quaerite”, tavoitelkaa sitä, mikä on ylhäällä, missä Kristus istuu Jumalan oikealla puolella. Ajatelkaa sitä mikä on ylhäällä, älkää sitä mikä on maan päällä. Tehän olette kuolleet – maailmalle kasteessa – ja teidän elämänne on Kristuksen kanssa kätketty Jumalaan.

Maalliset toiveet ja kristillinen toivo

207 Monet toistavat yksitoikkoisesti kulunutta sananpartta: Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin. Toivo on heille veruke, johon vedoten he vaeltavat torjuen jatkuvasti ongelmat ja omantunnon vaivat. Se saattaa myös olla tekosyy, joka sallii heidän lykätä elämäntapojensa korjaamisen sine die eli loputtomasti eteenpäin. Samoin he viivyttävät taistelua, jota on käytävä jalojen tavoitteiden vuoksi, ja erityisesti he vitkastelevat, kun on kysymyksessä korkein päämäärä, yhtyminen Jumalaan.

Tällä tiellä päädytään minusta sekoittamaan toivo ja mukavuudenhalu.

Silloin ei pohjimmaltaan haluta saavuttaa mitään todella hyvää, mitään, mikä olisi oikeutettua henkisesti tai aineellisesti. Monien ihmisten korkeimpana pyrkimyksenä on pelkästään välttää kaikkea, mikä voisi häiritä keskinkertaisen elämän näennäistä rauhaa. Nämä arat, ujot, laiskat sielut ovat täynnä kaikenlaista hienoa itsekkyyttä ja tyytyvät siihen, että päivät ja vuodet kuluvat sine spe nec metu, ilman toivoa ja pelkoa, ilman pyrintöjä, jotka vaativat ponnistuksia, ja ilman taistelun vaivoja: tärkeää on vain välttää nöyryytyksen ja kyynelten vaara. Kuinka mahdotonta onkaan saavuttaa mitään, jos siitä luovutaan siksi, että pelätään niitä vaikeuksia, joita sen hankkiminen tuottaa! Jotkut asennoituvat kysymykseen pintapuolisesti ja pitävät toivoa vain helppohintaisena runoutena, jonka he pukevat kulttuurin ja tieteen verhoon. He eivät kykene kohtaamaan vilpittömästi omaa sisintään eivätkä valitsemaan hyvää, ja siksi he pitävät toivoa pelkkänä harhana, utooppisena unelmana, yksinkertaisena lohdutuksena elämän ahdingoissa ja vaikeuksissa. Toivo – väärä toivo – on muuttunut perusteettomaksi mielijohteeksi, joka ei vie minnekään.

208 Mutta vaikka näitä arkoja ja joutavia onkin runsaasti, maailmassa on myös paljon oikeamielisiä ihmisiä, joita elähdyttävät jalot ihanteet, vaikka heidän vaikuttimensa eivät olekaan yliluonnollisia vaan vain ihmisrakkaudesta nousevia. He suostuvat monenlaisiin kieltäymyksiin ja uhrautuvat jalomielisesti palvelemaan toisia, auttamaan heitä heidän kärsimyksissään ja vaikeuksissaan. Olen aina tuntenut kunnioitusta ja jopa ihailua sitä hellittämättömyyttä kohtaan, jota he osoittavat tehdessään päättäväisesti työtä puhtaan ihanteen hyväksi. Siitä huolimatta pidän velvollisuutenani palauttaa mieliinne, että kaikki, mihin täällä maan päällä ryhdymme pitäen sitä pelkästään omana työnämme, kantaa alusta alkaen katoavaisuuden leimaa. Muistakaa Raamatun sanat:”Mutta kun minä käänsin huomioni kaikkiin töihin, joita käteni olivat tehneet, ja vaivannäköön, jolla olin vaivannut itseäni niitä tehdessäni, niin katso: se oli kaikki turhuutta ja tuulen tavoittelua; eikä ole hyötyä mistään auringon alla.” Tällainen katoavaisuus ei kuitenkaan tukahduta toivoa.

Päinvastoin heti kun tajuamme, kuinka mitättömiä ja tilapäisiä maalliset hankkeemme ovat, avautuu tie aitoon toivoon, joka korottaa kaiken ihmistyön ja tekee siitä paikan, jossa kohdataan Jumala. Silloin työtämme valaisee ikuinen valo, joka karkottaa pettymysten pimeät varjot. Mutta jos teemme ajallisista hankkeistamme ehdottomia tavoitteita, poistamme näköpiiristämme iankaikkisen asumuksemme ja luovumme päämäärästä, johon meidät on luotu, nimittäin rakastamaan ja ylistämään Herraa ja sitten omistamaan hänet taivaassa.

Kaikkein loistavimmatkin yrityksemme muuttuvat petokseksi ja jopa välineeksi, jolla luoduilta riistetään niiden arvo. Muistakaa pyhää Augustinusta, joka oli saanut kokea paljon katkeraa aikana, jolloin hän ei vielä tuntenut Jumalaa ja etsi onnellisuutta tämän ulkopuolelta.

Hänen vilpitön ja kuuluisa huudahduksensa kuului: ”Herra, sinä loit meidät yhteyteesi, ja meidän sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon sinussa!” Ihmisen elämässä ei kenties ole suurempaa murhenäytelmää kuin se pettymys, josta hän kärsii, kun on itse turmellut tai väärentänyt oman toivonsa pantuaan sen muuhun kuin siihen ainoaan Rakkauteen, joka ravitsee tekemättä koskaan kylläiseksi.

Se varmuus, jonka saan tuntiessani ja tietäessäni olevani Jumalan lapsi, täyttää minut aidolla toivolla. Koska toivo on yliluonnollinen hyve, se mukautuu vuodatuksessaan meidän luontoomme, ja siten se on myös hyvin inhimillinen hyve. Toivon, että teillekin tapahtuisi samoin. Olen onnellinen, sillä olen varma, että pääsemme taivaaseen, jos kestämme uskollisina loppuun asti. Voin iloita siitä, quoniam bonus, koska Jumalani on hyvä ja hänen laupeutensa ääretön. Tämä vakaumus saa minut tajuamaan, että vain siinä missä on Jumalan jälki, näkyy häviämättömänä iankaikkisuuden merkki, ja siksi sillä on katoamaton arvo. Sen vuoksi toivo ei vie minua erilleen maallisista asioista, vaan se lähentää minua näihin todellisuuksiin uudella kristillisellä tavalla: yritän paljastaa kaikessa, missä suhteessa langennut luontomme on Jumalaan, Luojaan ja Lunastajaan.