Rakkaat lapseni: Varjelkoon Jeesus tyttäriäni ja poikiani!
Olemme tulleet Opus Deissä Marian vuoden loppuun, jonka aikana olemme kiittäneet Jumalaa hänen esirukouksensa avulla niistä 25 vuodesta, jonka Opus Dei on ollut personaali- prelatuuri. Toivon, että Jumalan hyvyyden kautta olemme kasvaneet läheisyydessä ja uskollisuudessa Äidillemme, ja tämä johtaa meidät paljon henkilökohtaisempaan ja läheisempään, rakastavampaan dialogiin hänen poikansa Jeesuksen kanssa.
Valmistautuessamme Neitsyt Marian perisynnittömän sikiämisen juhlan viettoon avautuu uusi mahdollisuus koko sielustamme keskittyä mariaaniseen hurskauteen, joka on ominaista kaikille katolilaisille ja joka on tärkeä osa hengellistä perintöä, jonka perustajamme meille jätti. Tiedämme, että Pyhä Josemaría ei koskaan nostanut itseään esimerkiksi. Ainoa esikuva, hän kertasi usein, on Jeesus Kristus. Siitäkin huolimatta hän totesi: ’’Jos haluan teidän minua jossain jäljittelevän, on se rakkauteni Neitsyt Mariaan.’’ Niin suuri oli hänen kiintymyksensä Äitiimme. Pyytäkäämme hänen esirukouksensa kautta, että näinä päivinä, kun valmistaudumme joulukuun 8. päivän suureen juhlaan, jokainen meistä voi kasvaa vakaasti mariaanisessa hurskaudessa ja apostolisessa pyrkimyksessämme. Rohkaiskaamme myös muita, jotta he luottavaisessa dialogissa Neitsyt Marian kanssa voivat astua sisäisen elämän tielle tai kehittyä siinä.
Eilinen Adventin ajan alku, on liturgisesti merkittävä teologisen toivon välittämisessä. Tämä hyve johtaa meitä koko voimallamme iankaikkiseen autuuteen kuten Jumala on luvannut niille, jotka täyttävät Hänen tahtonsa. Kuten Paavi kirjoitti tasan vuosi sitten, ’’me tarvitsemme toiveita – joko suurempia tai pienempiä –, jotka pitävät meidät liikkeellä päivästä päivään. Mutta ne eivät ole mitään ilman suurta toivoa, joka ylittää kaiken muun. Tämä suuri toivo voi olla vain Jumala, joka käsittää koko maailmankaikkeuden ja joka voi suoda meille kaiken sen, jota me yksinämme emme voisi toivoa saavuttavamme.’’[1]
Aloittakaamme siis tämä liturginen aika uudistamalla pyrkimyksemme päästä taivaaseen. Älkäämme asettako päämääräämme maallisiin asioihin; kaiken, minkä voimme täällä saavuttaa, on autettava meitä tiellämme taivasta kohti. Perimmäinen päämäärä elämällämme on vain yksi: nauttia Jumalan autuudesta ikuisuudessa. Näin huomaamme, että jokapäiväinen päämäärämme on siksi asettaa kaikki, ihan kaikki, pitämättä mitään itsellämme –palvelemaan Jumalan valtakuntaa.
Katolisen kirkon katekismus tiivistää tulevien viikkojen ajatuksen seuraavasti: ’’Vuosittain toistuvassa adventtiliturgian vietossa kirkko herättää tämän Messias-odotuksen jälleen eloon; uskovat osallistuvat siten Vapahtajan ensimmäisen tulemisen pitkään valmistukseen ja uudistavat itsessään kaipauksen hänen toisesta tulemisestaan.” [2]
Tämä on Jouluun valmistautumisen aikaa ja toivon uudistamisen aikaa Vapahtajan tulemiseen, joka tapahtuu aikojen lopussa, kun Hän tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja perustamaan kuningaskuntansa, jotta Jumala hallitsee täydellisesti kaikkea.[3]
Adventin ensimmäinen osa, joulukuun 16. päivään asti keskittyy Herramme lopulliseen tulemiseen. Messun liturgia, erityisesti sunnuntaisin, esittää meille lukukappaleita Vanhasta ja Uudesta Testamentista valmistaen meitä tähän kohtaamiseen. 17. joulukuusta lähtien lukukappaleiden sisältö vaihtuu valmistaen meitä Jeesuksen hengelliseen tulemiseen Jouluna. Nämä kaksi todellisuutta yhdistyvät välittömästi ja niiden tulisi ohjata rukoustamme erityisesti joulukuussa. Kuinka kaipaamme Jumalan läsnäoloa jo täällä maan päällä? Etsimmekö Hänen kasvojaan kaikessa mitä teemme? Auttaako varmuus, että Hän on tullut ja on uudelleen tuleva kaikkien puolesta, estämään meitä kadottamasta sisäistä rauhaamme?
Viimeisten asioiden huomioiminen- viimeisten todellisuuksien/realiteettien, jotka tapahtuvat aikojen lopussa ja ennen sitä jokaiselle meistä kuolinpäivänämme ei pitäisi olla pelon tai hermostuneisuuden lähde. Mikään ei voisi olla kauempana kirkon tarkoituksesta sen välittäessä näitä totuuksia meille. Paremminkin ne on tarkoitettu, jotta huomaisimme omat velvollisuutemme, jotta yhä tunnollisemmin ja täydellisemmin toimisimme oman pyhyytemme saavuttamiseksi ja apostolisen työmme eteen.
Muutama viikko sitten, viitaten Paavalin opetukseen viimeisistä asioista, Benedictus XVI kutsui katolilaisia mietiskelemään kolmea suurta uskon totuutta, jotka liittyvät tähän teemaan. Ensimmäinen on ’’varmuus että Jeesus on Ylösnoussut ja on Isän luona ja siten meidän kanssamme ikuisesti. Kukaan ei ole Kristusta vahvempi. Sen vuoksi olemme turvassa emmekä pelkää.’’[4] Kuinka voisimme pelätä Isäämme Jumalaa, joka on meille niin monin ja niin ilmeisin tavoin ilmaissut rakkautensa jopa siihen asti, että lähetti Poikansa maailmaan pelastamaan meidät? Usko Ylösnousseeseen Kristukseen on paras lääke kaikkea pelkoa vastaan. Niin tapahtui kun evankeliumia julistettiin ensi kertaa maailmassa, jota hallitsi fatalistinen pelko kohtalosta, ja se tulee uusiutumaan meidän päivinämme, jolloin monet ihmiset ovat täynnä pelkoa tulevaa kohtaan tai käyttäytyvät vastuuttomasti niin kuin kaikki tässä elämässä loppuisi maan päällä. ’’Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? (Ps. 27:1),’’ Pyhä Josemaria kysyi itseltään psalmin kirjoittajan sanoin. Hän vastasi: ’’En ketään. Jos lähestymme tällä tavalla taivaallista Isäämme, meillä ei ole syytä pelätä ketään eikä mitään.’’[5] Siksi, ’’Jumalan lapsi ei pelkää elämää eikä kuolemaa, koska hänen hengellinen elämänsä perusta on Jumalan lapseuden taju. Hän toteaa itselleen: Jumala on Isäni ja Hän on kaiken hyvän Luoja; Hän on hyvyys.’’[6]
Toiseksi, Paavi jatkaa, mennen syvemmälle kristityn optimismin syihin, ’’varmuus, että Kristus on kanssani, että Kristuksessa tuleva maailma on jo alkanut, antaa myös varmuuden toivosta. Tulevaisuus ei ole pimeys, jossa kukaan ei löydä tietä. Sellainen se ei ole.’’[7] Jokaiselle, joka uskoo Kristukseen ja elää Kristuksesta, tulevaisuus on aina kirkas, varma tie, koska Ylösnoussut Kristus, hyvä paimen, on avannut meille tien ikuiseen elämään ja varjelee ja rohkaisee meitä äidin ja isän kiintymyksellä. Jokainen meistä voi ottaa omakseen, täydessä totuudessa, nämä inspiroivat sanat: Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Hän virvoittaa minun sieluni, hän ohjaa minua oikeaa tietä nimensä kunnian tähden, Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.[8]
Kolmas varmuus, joka kannattelee kristittyjä on: ’’Tuomari, joka palaa sekä Lunastajana että Tuomarina on jättänyt meille velvollisuuden elää tässä maailmassa seuraten Hänen esikuvaansa. Jokaiselle Hän on antanut taitoja. Siksi meidän kolmas asenteemme on: vastuu maailmasta ja aikalaisillemme, Kristuksen edessä, ja samalla voimme olla varmoja Hänen armostaan. Molemmat ovat tärkeitä.’’[9]
Tämä velvollisuus on vastaus Herramme neuvoon:negotiamini, dum venio,[10] ’Käyttäkää näitä parhaanne mukaan, kunnes minä palaan’ –sanat, joita Pyhä Josemaría usein mietiskeli, varmuudella että Jumala on aina vierellämme, ja velvollisuudella ottaa vastaan Hänen meille jättämänsä perinnön. Meidän on käytettävä aikamme oikein, jotta Jumalan armon avulla voimme jonain päivänä saavuttaa ikuisen onnen. Pohtikaamme Pyhän Josemarían toisia sanoja: ’’Kuinka surkeaa onkaan sellainen elämä, jossa ainoana huolena on ajan tappaminen! Aikahan on Jumalan antama aarre. Mitkään verukkeet eivät voi oikeuttaa sellaista käytöstä. Kuinka murheellista onkaan, ellei ihminen todella hyödynnä Jumalalta saamiaan kykyjä – olkoon niitä vähän tai paljon – ja ellei hän omistaudu palvelemaan muita ihmisiä ja yhteiskuntaa!
’’Kun kristitty tappaa aikaansa maan päällä, hän joutuu vaaraan ’tappaa taivaansa’ nimittäin silloin kun hän vetäytyy pois itsekkäästi, kätkeytyy ja on välinpitämätön. Jumalaa rakastava ei luovuta Kristuksen käyttöön vain kaikkea, mitä hänellä on ja mitä hän on, vaan hän antaa oman itsensä.”[11]
Näiden kehotusten valossa voimme kysyä itseltämme, tunnenko velvollisuutta siitä, että minulle uskotut kyvyt tuottaisivat hedelmää – henkilökohtaiset ominaisuudet, työt joita teen, päivän aikana tarjoutuvat mahdollisuudet tehdä hyvää - jotta rakennan Kristuksen kuningaskuntaa omaan sieluuni ja ympäristööni? Kuinka autan toisia käyttäytymään samoin omalla esimerkilläni ja sanoillani? Teenkö kaiken omassa vallassani, jotta laki ja yhteiskuntajärjestelmä kunnioittaisivat Jumalan lakia?
Adventin toinen osa, kuten muistutin yllä, valmistaa meitä välittömämmin Joulun tuloon. Näinä päivinä, seuraten Isän neuvoa, voimme seurata Mariaa ja Joosefia heidän matkallaan Betlehemiin. Henkilökohtaisen rukouksemme aikana pitkin päivää seuratkaamme heitä läheisesti ja yrittäkäämme palvella heitä, pyytäen anteeksi niiden puolesta, jotka silloin kuten myös nytkin, eivät halunneet ottaa vastaan Jumalan Poikaa kun Hän tuli maailmaan. Tämä ei ole vain mielikuvituksen harjoittamista vaan myös tehokas tapa elävöittää uskoamme inkarnaation mysteeriin.
Joulu on meille suurenmoinen koulu; kuunnelkaamme arvokasta opetusta, jonka Jeesus tarjoaa meille. Kuten Pyhä Josemaría kirjoitti ylistäessään Kristuksen syntymän luonnollisuutta: ’’Kuten kaikki muutkin ihmiset hän vietti luonnonmukaisesti yhdeksän kuukautta äitinsä kohdussa. Herra vain tiesi kovin hyvin, että ihmiskunta tarvitsi häntä välttämättä, siksi hän kaipasi kiihkeästi tulla maan päälle pelastamaan kaikki ihmiset. Hän ei halua kuitenkaan hätiöidä, vaan tulee oikealla hetkellä, kuten jokainen ihminen tulee.’’[12]
Voimme myös oppia Kristuksen yksinkertaisuudesta: ’’Herra saapuu tuntemattomana, ilman loistoa ja komeutta. Maan päällä ovat osallisia tästä jumalallisesta seikkailusta vain Maria ja Joosef ja myöhemmin paimenet, joille enkelit tuovat ilosanoman ja lopuksi itämaan tietäjät. Näin tapahtuu perustavanlaatuinen asia, taivas ja maa, Jumala ja ihminen ovat yhdistyneet.’’[13]
Seuraten Herraamme, mekin voimme yhdistää jumalallisen ja inhimillisen jokapäiväisessä elämässämme. Näin teemme jos yritämme asettaa Jumalan kaikkien toimiemme keskipisteeksi, yrittäen täyttää tehtävämme kunnioittaen häntä ja poistamalla kaikki syyt, jotka voisivat estää tämän. Joulua edeltävinä päivinä älkäämme unohtako, että Maria ja Joosef jatkavat sielujemme oville kolkuttamista, kuten he tekivät Betlehemin talojen oville. ’’En poikkea totuudesta lainkaan,’’ Pyhä Josemaría vakuuttaa meille, ’’kun kerron teille, että Jeesus etsii tänäkin päivänä majapaikkaa sydämestämme. Anokaamme Häneltä anteeksiantoa henkilökohtaisesta sokeudestamme ja kiittämättömyydestämme sekä armoa olla enää sulkematta Häntä pois sydämistämme.’’[14]
Tulevina viikkoina liturgiassa kaikuu Jeesuksen ääni, joka kehottaa valvomaan: Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee.[15] Kuten Paavi muistuttaa kaikkia kristittyjä: ’’Jeesus, joka tuli meidän keskellemme jouluna ja palaa kunniassa aikojen lopulla, ei väsy tulemasta luoksemme jatkuvasti jokapäiväisissä tilanteissa. Hän pyytää meitä olemaan valppaina tiedostaaksemme hänen läsnäolonsa, hänen tulemisensa ja neuvoo meitä odottamaan Häntä valvoen. Valmistautukaamme elämään uudelleen uskon kera Lunastajamme syntymän mysteeri, joka täytti koko luomakunnan riemulla.’’ [16]
Viime viikolla minulla oli mahdollisuus viettää muutamia päiviä Pamplonassa seuraten sisarianne ja veljiänne niissä poikkeuksellisissa olosuhteissa, joita he olivat kokeneet. Saatoin jälleen nähdä, sen hengen, jonka Isämme on antanut kaikille, mukaanlukien Navarran yliopiston työntekijöille. Muutama viikko sinne tehdyn iskun jälkeen työntekijöiden syvä kristillinen asenne antoi minulle syyn kiittää Jumalaa, koska oli niin ilmeisen selvää, että Opus Dei edistää rauhaa ja iloa.
Toistan pyyntöni, että rukoilisitte asettamieni rukoustarkoitusteni puolesta: ensimmäiseksi, Paavin ja kaikkien niiden puolesta, jotka auttavat häntä johtamaan kirkkoa, kaikkien piispojen ja pappien ja kaikkien Jumalan kansan jäseneiden puolesta ja sen puolesta, että se henkilökohtainen apostolinen työ, jota jokainen meistä tekee, ei koskaan horjuisi. Kristuksen kanssa ja Marían ja Joosefin avulla tulkaamme ’’kaikeksi kaikille ihmisille.’’
Tässä kuussa on monia Opus Dein vuosipäiviä. En voi käsitellä niitä kaikkia, koska se kestäisi liian kauan. Siksi pyydänkin vain, että me kaikki osaisimme rakastaa vielä enemmän tätä ’’Jumalan armon osoittamisen historiaa,’’ sillä Herramme on halunnut osoittaa sitä kaikille meille. Haluaisin, että se ei olisi vain muistoja vaan jotain, jota elämme.
Siunaan teidät koko rakkaudellani!
Teidän Isänne
+ Javier
[1] Benedictus XVI, Kiertokirje Spe Salvi, 30.11.2007, nro. 31.
[2] Katolisen kirkon katekismus, nro. 524.
[3] 1.Kor. 15:28.
[4] Benedictus XVI, Puhe yleisaudienssilla, 12.11.2008.
[5] Pyhä Josemaría, Jumalan ystäviä, nro. 95.
[6] Pyhä Josemaría, The Forge, nro. 987.
[7] Benedictus XVI, Puhe yleisaudienssilla 12.11.2008.
[8] Ps. 23:1-4
[9] Benedictus XVI, Puhe yleisaudienssilla, 12.11.2008.
[10] Luuk. 19:13
[11] Pyhä Josemaría, Jumalan ystäviä, nro. 46.
[12] Pyhä Josemaría, Christ Is Passing By, nro. 18.
[13] Pyhä Josemaría, Christ Is Passing By, nro. 18. [14] Pyhä Josemaría, Christ Is Passing By, nro. 19. [15] Matt. 24:42. [16] Benedictus XVI, Saarna ensimmäisenä Adventti sunnuntaina 02.12.2007.