Ilmauksella ”kontemplatiivisia keskellä maailmaa” pyhä Josemaría tiivisti yhden Opus Dein hengen olennaisista piirteistä. Hän vakuutti, että tavallinen kristitty, joka on kutsuttu pyhittymään keskellä maailmaa, voi saavuttaa kontemplaation täyteyden ilman että hänen tarvitsee vetäytyä sekulaarisesta asemastaan – päinvastoin nimenomaan ajallisissa todellisuuksissa ja niiden kautta.
Tämä oppi ei ole abstraktin pohdinnan tulos, vaan seurausta siitä, minkä pyhä Josemaría oli elänyt todeksi omassa elämässään. Kuten hänen hyveidensä heroisuutta koskevassa dekreetissä todetaan: ”Hänen persoonallisuutensa luonteenomaisimpia piirteitä ei tule etsiä niinkään hänen erinomaisista kyvyistään toimintaan kuin hänen rukouselämästään ja siitä jatkuvasta yhdistymisen kokemuksesta, joka teki hänestä todella vaeltavan kontemplatiivin” (CONGREGACION, 1990, s. 24).
Pyhä Josemaría julisti avoimesti kontemplaatiota keskellä maailmaa: ”Kontemplaatio ei ole etuoikeutettujen asia. Jotkut ihmiset, joilla on vain alkeelliset uskonnolliset tiedot, luulevat, että kontemplatiiviset ovat koko päivän ikään kuin hurmoksessa. Se on hyvin naiivia. Munkit luostareissaan tekevät koko päivän tuhansia töitä: he siivoavat taloa ja hoitavat tehtäviä, joilla he ansaitsevat elantonsa. Kontemplatiivisten sääntökuntien veljet ja sisaret kirjoittavat minulle usein innolla ja rakkaudella Opus Deitä kohtaan ja kertovat rukoilevansa paljon puolestamme. He ymmärtävät sen, mitä moni ei ymmärrä: sekulaarisen elämämme kontemplatiivisina keskellä maailmaa, keskellä ajallisia toimia” (lainattu teoksessa BELDA, 1998, s. 331).
Pyhän Josemarían mukaan tavallisen kristityn on oltava kontemplatiivinen – kuten jo sanoimme – nimenomaan arkielämässään ja sen kautta. Kontemplaatio ei näet saa rajoittua tiettyihin päivän hetkiin, kuten nimenomaan henkilökohtaiselle ja liturgiselle rukoukselle omistettuihin hetkiin tai osallistumiseen pyhään messuun. Sen on ulotuttava koko päivään, kunnes siitä tulee jatkuvaa rukousta, jossa sielu ”tuntee ja tietää myös olevansa Jumalan rakastavan katseen alla joka hetki” (AD, 307). Siksi hän sanoo: ”Toivoisin, että tänään (...) vakuuttuisimme lopullisesti siitä, että meidän on valmistauduttava olemaan kontemplatiivisia sieluja keskellä katua, keskellä työtä, jatkuvassa keskustelussa Jumalamme kanssa, jonka ei pidä laantua päivän mittaan. Jos haluamme uskollisesti seurata Mestarin jälkiä, se on ainoa tie” (AD, 238).
Pyhän Josemarían opetuksessa mahdollisuus saavuttaa kontemplaation täyteys keskellä maailmaa liittyy todellisuuteen, joka muodostaa hänen hengellisen sanomansa ytimen: työn ja jokapäiväisten toimien pyhittämiseen. Avain kontemplatiivisena olemiseen keskellä maailmaa on nimittäin työn muuttaminen rukoukseksi: ”Tehkäämme työtä, ja tehkäämme sitä paljon ja hyvin, unohtamatta, että aseemme on rukous. Siksi en väsy toistamaan, että meidän on oltava kontemplatiivisia sieluja keskellä maailmaa, sieluja, jotka pyrkivät muuttamaan työnsä rukoukseksi” (S, 497). Ja myös: ”Elämämme on työtä ja rukousta ja päinvastoin rukousta ja työtä. Sillä tulee hetki, jolloin näitä kahta käsitettä, näitä kahta sanaa, kontemplaatiota ja toimintaa, ei enää osaa erottaa toisistaan, ja ne alkavat tarkoittaa samaa mielessä ja omassatunnossa” (lainattu teoksessa RODRIGUEZ, 1986, s. 212). Näissä teksteissä viitataan ajatukseen, että työ voi muuttua paitsi rukoukseksi myös kontemplatiiviseksi rukoukseksi.
Pyhä Josemaría toteaa näin, että kontemplaatio on mahdollista saavuttaa ”päivittäisissä askareissa, jotka eivät ole minulle esteenä, vaan päinvastoin polku ja syy rakastaa yhä enemmän ja yhä enemmän yhdistyä Jumalaan” (AD, 310). Lisäksi mitä syvemmälle tavallinen kristitty on uppoutunut ajallisiin todellisuuksiin, sitä syvemmin hänen on tunnettava tarve kasvaa Jumalan läsnäolossa, sillä muuten hän ei voisi pyhittää näitä todellisuuksia. ”Asemamme Jumalan lapsina johtaa meidät – toistan – kontemplatiiviseen henkeen keskellä kaikkia inhimillisiä toimia – valona, suolana ja hapatteena rukouksen, itsensä kieltämisen sekä uskonnollisen ja ammatillisen sivistyksen avulla – niin että toteutamme tämän ohjelman: mitä syvemmällä maailmassa olemme, sitä enemmän meidän on kuuluttava Jumalalle” (F, 740).
Kristillistä hengellistä traditiota seuraten pyhä Josemaría katsoo, että kontemplaatio on olennaisesti ”Jumalaan katsomista lakkaamatta ja väsymättä” (AD, 296). Samalla hän opettaa, että Jumala antaa armonsa, jotta kontemplaatio voidaan saavuttaa myös sekulaarisessa ja maallikon elämässä: ”En koskaan jaa – vaikka kunnioitankin sitä – niiden mielipidettä, jotka erottavat rukouksen ja aktiivisen elämän toisistaan, ikään kuin ne olisivat yhteensopimattomia. Meidän Jumalan lasten on oltava kontemplatiivisia: ihmisiä, jotka väkijoukon melskeen keskellä osaavat löytää sielun hiljaisuuden jatkuvassa keskustelussa Herran kanssa ja katsoa häntä niin kuin katsotaan Isää, niin kuin katsotaan Ystävää, jota rakastetaan mielettömästi” (F, 738).
Tavallinen kristitty voi tunnistaa Jumalan jokapäiväisessä työssään: ”Työ syntyy rakkaudesta, ilmentää rakkautta ja on suunnattu rakkauteen. Tunnistamme Jumalan paitsi luonnon näytelmässä myös oman työmme ja ponnistelumme kokemuksessa” (ECP, 48). Kontemplatiivinen asenne liittyy siihen, että jokapäiväinen toiminta arvostetaan uudelleen teologaalisessa mielessä: ”Jumala kutsuu teitä palvelemaan häntä ihmiselämän yhteiskunnallisissa, aineellisissa ja maallisissa tehtävissä ja niistä käsin: laboratoriossa, sairaalan leikkaussalissa, kasarmilla, yliopiston luentosalissa, tehtaassa, verstaassa, pellolla, perheen kodissa ja koko työn valtavassa kirjossa Jumala odottaa meitä joka päivä. Tietäkää se hyvin: kaikkein tavallisimpiin tilanteisiin kätkeytyy jotakin pyhää, jumalallista, ja jokaisen teistä tehtävä on löytää se (...). Tehkää asiat täydellisesti, olen muistuttanut teitä, pankaa rakkautta päivän pieniin toimiin, löytäkää – toistan – se jumalallinen, joka yksityiskohtiin kätkeytyy” (CONV, 114 ja 121).
Pyhän Josemarían opetus voidaan tiivistää näillä sanoilla: ”’Kontemplatiivisia keskellä maailmaa’, yhdistyneinä Jumalaan ja tunnistaen hänen todellisuutensa maailman moninaisissa toimissa ja tilanteissa ja niiden kautta – tämä on lyhyesti sanottuna se ihanne, jonka msgr. Escrivá esittää rukouselämän päämääräksi” (ILLANES, ”Iglesia en el mundo: la secularidad de los miembros del Opus Dei”, teoksessa OIG, s. 269–270). Ilmauksella ”kontemplatiivisia keskellä maailmaa” pyhä Josemaría kehottaa tavallisia kristittyjä kasvamaan rukouselämässään ja saavuttamaan sen päämäärän, joka on kontemplaatio.
Ilmauksen jälkimmäinen osa, ”keskellä maailmaa”, on siis ymmärrettävä täydessä teologis-hengellisessä merkityksessä. Se edellyttää, että maailma ei ole pelkästään sosiologinen alue vaan myös keino tai väline, jonka avulla voi pyhittyä ja saavuttaa täyden yhteyden Jumalaan. Kaiken kaikkiaan väite kontemplaatiosta keskellä maailmaa vie äärimmäisiin seurauksiinsa sen, että pyhän Josemarían opetukselle on luonteenomaista arvostaa yhtä aikaa sekä kontemplatiivista rukousta että sekulaarista elämää.