”’Minä iloitsin, kun minulle sanottiin: Lähtekäämme Herran huoneeseen’ (Ps. 121:1). Nämä psalmin sanat kutsuvat meitä nostamaan katseemme taivaaseen luottaen siihen, että don Fernando on jo saapunut sinne: täyteen ja lopulliseen yhteyteen Jumalan kanssa kirkkaudessa.” Näillä sanoilla, Jumalan laupeutta muistellen, Opus Dein prelaatti aloitti saarnansa hautajaismessussa, joka vietettiin 23. huhtikuuta Pyhän Eugeniuksen basilikassa.
Fernando Valenciano Polack syntyi Sevillassa 1. helmikuuta 1923 ja kuoli Roomassa 21. huhtikuuta 2026, 103 vuoden iässä, muutaman viikon heikkenemisen jälkeen. Se oli sama päivä, jolloin muistelimme paavi Franciscuksen poisnukkumisen ensimmäistä vuosipäivää. Noina viimeisinä hetkinä, jolloin hän sai sairaiden voitelun, hän oli huoneessaan Villa Teveressä Isän, hänen kanssaan asuneiden henkilöiden ja lääkärin seurassa.
Hän oli pyytänyt pääsyä Opus Deihin 23. joulukuuta 1939 Madridissa, valmistautuessaan pääsykokeisiin rakennusinsinöörien korkeakouluun. Hän asui tuolloin Jenner-kadun opiskelija-asuntolassa, jonka pyhä Josemaría oli käynnistänyt muutamaa kuukautta aiemmin.
Don Fernando oli tekniikan tohtori ja ennen pappisvihkimystään hän suoritti myös kanonisen oikeuden tohtorintutkinnon. Työskenneltyään monta vuotta insinöörinä Madridissa ja Sevillassa hän muutti Roomaan vuonna 1961 liittyäkseen Opus Dein yleisneuvostoon (1961–1994). Siellä hän auttoi perustajaa Opus Dein johtamiseen liittyvissä tehtävissä aikana, jolloin Opus Dei laajeni moniin maihin. Saapuessaan Villa Tevereen, Opus Dein keskukseen, pyhä Josemaría otti hänet vastaan. Siitä lähtien pyhän Josemarían ja autuaan Álvaron läsnäolo oli hänen elämässään jatkuvaa. ”Heiltä”, sanoi mons. Ocáriz saarnassaan, ”hän oppi opetuksen, joka koskee meitä kaikkia: voidaksemme iloita Jumalan näkemisestä taivaassa meidän tulee pyrkiä katselemaan häntä jo täällä maan päällä, tavallisten velvollisuuksien täyttämisessä keskellä maailmaa. Näin don Fernando kulki elämäänsä: ensin yliopisto-opiskelijana, sitten insinöörinä, myöhemmin työskennellen keskuksessa ja huolehtien veljistään Opus Deissä, maallikkona ja sittemmin pappina; aina ilman muuta kunnianhimoa kuin palvella kirkkoa.”
Hän oli tällä hetkellä Opus Dein vanhin jäsen – hieman yli 86 vuotta kutsumusta Opus Deissä – ja viimeinen niistä, jotka olivat pyytäneet pääsyä Opus Deihin viime vuosisadan 1930-luvulla. Vuonna 1993 autuas Álvaro vihki hänet papiksi, ja hän harjoitti papin tehtäväänsä niin kauan kuin voimat sen sallivat. Vuonna 2018 hän vietti suurella ilolla ja kiitollisuudella Jumalaa kohtaan pappeutensa hopeajuhlaa.
Sadan vuoden ikään saakka hän pysyi aktiivisena ja omatoimisena osallistuen perhetapaamisiin ja formatiivisiin tilaisuuksiin. Vuosikymmenten ajan hän kävi kuuntelemassa rippejä Pyhän Eugeniuksen basilikassa Roomassa, ja tämän papintyön seurauksena hän säilytti ja vaali ystävyyssuhteita, jotka siirtyivät sukupolvelta toiselle. Usein hän sai vierailulle sukulaisia ja ystäviä, 10-vuotiaista 90-vuotiaisiin, jotka halusivat nähdä hänet ja osoittaa hänelle kiintymystään. Toisinaan he tulivat hyvin kaukaa. Hän oli ehkä tutustunut johonkuhun 60 tai 70 vuotta aiemmin – moniin heistä rakennusinsinöörejä – ja kiintymys periytyi lapsille, lapsenlapsille ja lastenlastenlapsille. Don Fernando muisti aina perheiden tarinat ja kantoi heitä rukouksessaan, myös etäältä. Hänen puhelimensa ja WhatsApp-viestinsä todistavat näistä pitkistä ja uskollisista ystävyyksistä, joita hän osasi johdattaa Jumalan luo.
Hän säilytti loppuun asti kirkkaan järkensä ja muistinsa. Niiden avulla hän seurasi kiinnostuneena keskustelunaiheita, osallistui niihin ja jakoi sekä vanhoja että tuoreita muistoja. Toisinaan hän mainitsi yksityiskohtia, jotka tuntuivat uskomattomilta: jonkun nimen tai tarkan paikan – kaupungin, kadun ja numeron – jostakin Opus Dein keskuksesta, jossa hän oli joskus käynyt, tai jonkun vanhempien osoitteen. Usein hän muisti hauskoja tapahtumia ja sanontoja, jotka saivat kuulijat hymyilemään.
Viimeisten kahden tai kolmen vuoden aikana hän menetti omatoimisuuttaan ja fyysisiä voimiaan, mutta ei koskaan hurskauttaan, apostolista intoaan, mielen selkeyttään eikä haluaan käyttää aikaa hyvin. Vain muutama viikko ennen kuolemaansa hän kysyi vielä, voisiko hän olla avuksi jossakin papillisessa tehtävässä. Hän pyysi rukouksia paavin ja kirkon puolesta. Hän rukoili ja pyysi rukoilemaan Isän intentioiden puolesta, jotka hänellä olivat aina mielessään. Hän kysyi ajankohtaisista uutisista pysyen yhteydessä siihen, mitä maailmassa tapahtui. Hän rukoili myös silloin, kun hänelle kerrottiin sodista tai muista surullisista tapahtumista. Ja hyvänä harrastajana hän seurasi yhä tennisottelua tai laadukasta western-elokuvaa.
Vaikka hänen rajoituksensa lisääntyivät jatkuvasti, hän ei koskaan valittanut eikä nurissut. Hän noudatti lääkäreiden ja häntä hoitaneiden ohjeita ja pyrki edelleen osallistumaan keskuksen elämään. Kun joku kysyi, miten hän voi, hän vastasi voivansa hyvin ja siirtyi toiseen aiheeseen, vaikka viime aikoina hän saattoi myöntää: ”hyvin, olosuhteisiin nähden.” Kiintymyksen osoitukset liikuttivat häntä, myös arjen kaikkein yksinkertaisimmissa asioissa: huolella valmistetussa ruoassa ja kaikessa, mikä teki hänen elämästään hoivatumpaa ja kodikkaampaa. Hän kiitti väsymättä, monta kertaa päivässä, ja pyysi anteeksi aiheuttamaansa vaivaa. Hän oli hyvin helppo hoidettava. Todellisuudessa kiitoksen annamme me kaikki, joilla oli onni tuntea hänet ja hoitaa häntä. Hänen esimerkkinsä kulkee aina kanssamme, emmekä lakkaa pyytämästä häntä rukoilemaan puolestamme.
Mons. Ocáriz päätti saarnansa ruumiin äärellä vietetyssä messussa Santa Maria della Pacessa näin: ”Käännymme Äitimme, kaikkeinpyhimmän Neitsyt Marian, puoleen. Kuinka monta ruusukkoa don Fernando onkaan näinä vuosina rukoillut niin monien intentioiden puolesta! Ja pyydämme Neitsyt Mariaa hankkimaan meille Pojaltaan armon ymmärtää sen, minkä pyhä Josemaría kirjoitti Tien viimeisessä kohdassa ja mikä tässä hetkessä, don Fernandoa ajatellen, kaikuu erityisen ajankohtaisena: ’Mikä on kestävyyden salaisuus? Rakkaus. — Rakastu, etkä jätä häntä.’”
Hänen maalliset jäännöksensä lepäävät Villa Teveressä, Santa Maria della Pacen prelatuurikirkon kryptassa, lähellä pyhän Josemarían ja Carmen Escriván jäännöksiä sekä autuaan Álvaro del Portillon, Jumalan palvelijan Dora del Hoyon, mons. Javier Echevarrían ja Rosalía Lópezin vieressä.