Montse Grases syntyi Barcelonassa 10. heinäkuuta 1941. Tänä vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun kirkko julisti hänet kunnianarvoisaksi. Ne, jotka tunsivat hänet – perhe, ystävät ja naapurit – eivät puhu hänestä kaukaisena tai juhlallisena hahmona. He muistavat hänet läheisenä ja mutkattomana ihmisenä, joka säteili omaa valoaan. Hänen kuolemansa jätti valtavan tyhjiön, mutta myös vakaumuksen, joka elää yhä: hänen elämällään oli todellista merkitystä.
Joulukuun 24. päivänä 1957 vasta 16 vuotta täyttänyt Montse lähti kotoa auttaakseen perhettään jouluaaton illallisen valmisteluissa. Hän oli juuri tehnyt yhden elämänsä tärkeimmistä päätöksistä: hän oli vastannut Jumalan kutsuun ja päättänyt liittyä Opus Dein hengelliseen perheeseen. Kävellessään Barcelonan kaduilla hänestä tuntui, ettei kaupunki ollut koskaan näyttänyt yhtä kauniilta.
Tavallinen tyttö, jossa oli jotakin erityistä
Vuonna 2016 paavi Franciscus allekirjoitti asetuksen Montse Grasesin (1941–1959) sankarillisista hyveistä. Tämä nuori barcelonalainen kuoli pyhyyden maineessa käytyään läpi hyvin raskaan sairauden: hänen jalassaan oli luusyöpä. Sen jälkeen hänen elämäntarinansa on tavoittanut yhä useampia ihmisiä. Hänen puolestaan vietetyt messut vaihtuivat kiitosmessuiksi.
Ilo, joka ei ollut turhamaisuutta
Asetuksessa sankarillisista hyveistä puhutaan erityisesti Montsen ilosta. Ei vain siksi, että hän kesti elämänsä viimeiset kuukaudet hyvällä mielellä – kovista kivuista ja kenelle tahansa vaikeasta tilanteesta huolimatta, varsinkin hänen ikäiselleen – vaan siksi, että hymy hänen kasvoillaan oli jatkuva, luonnollinen ja aito. Jumalan avulla siitä oli tullut jotakin, mikä kuvasi häntä syvästi.
Isä Emilio Navarro, pappi, joka kulki hänen rinnallaan vuosien ajan ja oli perheen läheinen ystävä, kuvaa sitä yhdellä sanalla: luonnollisuus. Kaikki, jotka olivat tekemisissä Montsen kanssa, olivat niin tottuneita hänen hymyynsä, että hänen kuoltuaan silmiinpistävää oli yksinkertaisesti sen puuttuminen.
Perheen säilyttämät valokuvat ja Super 8 -filmit vahvistavat tämän. Super 8 oli tuon ajan kotielokuvien formaatti, vastine sille, että nykyään kuvataan puhelimella. Montsen isä kuvasi mielellään arkista elämää pienellä kamerallaan: kotona, kesäisin Sevassa Barcelonan lähistöllä ja Montsen kävellessä ystäviensä kanssa. Kaikissa kuvissa näkyy sama ilme. Hän ei hymyillyt kameraa varten. Sellainen hän oli.
Hänen ilonsa tarttui aidosti. Ystävät kertoivat, että Montsen seurassa oli aina hauskaa, vaikka he eivät olisi tehneet mitään erityistä – vain kävelleet, nousseet Montsenylle tai pelanneet koripalloa. Tuo ylitsevuotava energia, joka piti heidät jatkuvasti liikkeessä naurun ja pilailun keskellä, johti kerran jopa siihen, että he rikkoivat sängyn Castelldaurassa. Se on Opus Dein retriittitalo lähellä merta Barcelonassa, jossa Montse vietti muutaman päivän hengellisessä retriitissä Llarin ystäväjoukon kanssa.
Tämä ilo ja tyyneys eivät syntyneet pinnallisuudesta tai ongelmien sivuuttamisesta. Niiden juuret olivat paljon syvemmällä: uskossa, toivossa ja rakkaudessa kypsymisessä, joka eteni samalla kun hänen suhteensa Jumalaan syveni. Montsen hymy kumpusi hänen rukouselämästään, jatkuvasta keskustelusta Jeesuksen kanssa päivän mittaan. Siinä oli sen alkuperä.
Tavallinen elämä, jalat maassa ja sydän Jumalassa
Grasesit olivat suuri ja hyvin läheinen perhe. He edustivat melko tyypillistä tuon ajan barcelonalaista katalonialaista keskiluokkaista perhettä: he olivat kristittyjä, pitivät vuoristoretkistä, musiikista ja teatterista, heillä oli laaja ystäväpiiri ja kesäasunto. Perheessä pidettiin ”perheneuvostoa”, jossa vanhemmat ja vanhemmat lapset keskustelivat kodin säännöistä ja päättivät niistä yhdessä. Montsella oli erittäin läheinen suhde vanhempiinsa, varsinkin äitiinsä, joka oli pienestä pitäen opettanut häntä rukoilemaan ja löytämään Jumalan arjen keskeltä.
Montse oli ulospäinsuuntautunut, avoin ja hieman kujeileva. Hän piti pyöräilystä, tenniksestä ja vuoristosta. Hänellä oli paljon ystäviä, ja hän suunnitteli jatkuvasti yhteistä tekemistä, etenkin kesäisin.
Kolmetoistavuotiaana hän alkoi käydä silloin tällöin Llarissa, Opus Dein keskuksessa, jossa järjestettiin toimintaa nuorille työelämässä oleville naisille. Siellä hän vietti vapaa-aikaa ystäviensä kanssa ja sai inhimillistä ja hengellistä kasvatusta. Pyhän Josemarían sanoma pyhyydestä tavallisessa elämässä alkoi vähitellen juurtua häneen.
Hän pohti asiaa kuukausien ajan ja puhui siitä vanhempiensa kanssa. Nämä kannustivat häntä etenemään rauhassa. Joulukuun 24. päivänä 1957, 16-vuotiaana, hän otti askeleen ja päätti pyytää pääsyä Opus Dein numeraarijäseneksi. Kävellessään sinä iltapäivänä kadulla kohti vanhempiensa kotia auttamaan jouluaaton illallisen valmisteluissa hänestä tuntui, ettei Barcelona ollut koskaan näyttänyt yhtä kauniilta.
Se oli ymmärrettävää: hän iloitsi kuin ihminen, joka tuntee löytäneensä oman paikkansa maailmassa. Hän haaveili pääsevänsä Pariisiin auttamaan Opus Dein toiminnan käynnistämisessä Ranskassa. Sairaus toi kuitenkin tähän näköalaan odottamattoman käänteen sillä tiellä, jota Jumala hänelle osoitti.
Kun elämä muuttaa suunnitelmat
Montse ei ymmärtänyt tilanteensa vakavuutta yhdellä kertaa. Aluksi jalassa oli vain vaiva, joka vähitellen paheni. Hän jatkoi tavallista elämäänsä eikä jäänyt murehtimaan asiaa. Hänen vanhempiensa oli kohdattava vaikea kysymys siitä, milloin ja miten he kertoisivat hänelle totuuden – kaikkine niine tunteineen, joita lapsen sairaus tuo perheeseen.
Sinä iltana, jolloin Montse ymmärsi, että hänellä oli jäljellä vain muutamia kuukausia, hän toivotti hyvää yötä ja palasi rauhallisesti huoneeseensa. Hänen äitinsä meni katsomaan, kuinka hän voi, sillä hän ajatteli Montsen itkevän. Hän löysi tyttärensä tyynenä ja rauhallisena rukoilemasta.
Pian tämän jälkeen vanhemmat järjestivät hänelle matkan Roomaan. Hän pääsi rukoilemaan Pietarinkirkossa, tutustumaan kaupunkiin ja tapaamaan henkilökohtaisesti Opus Dein perustajan, jonka puolesta Montse – kuten kaikki Opus Dein jäsenet – rukoili päivittäin. Ennen lähtöä yksi hänen pikkuveljistään pyysi häntä tuomaan roomalaisista baareista pienten juomapullojen korkkeja. Montse hymyili huvittuneena.
Kun pyhä Josemaría tervehti Montsea, tämän ilo teki häneen syvän vaikutuksen. Myöhemmin hän kysyi kahden kesken Encarnación Ortegalta, joka toimi tuolloin Opus Dein keskussihteerinä, tiesikö Montse todella, kuinka vähän elinaikaa hänellä oli jäljellä. Kyllä, hän tiesi. Montse puolestaan rauhoitteli Encarnitaa: tämä oli hänen edessään oleva todellisuus, mutta Jumala täytti hänet noina viimeisinä kuukausina ilolla ja rauhalla.
Kun lentokone laskeutui Barcelonaan, Montse palasi matkalta hyvin onnellisena ja täynnä kerrottavaa. Kaikkien halatessa häntä hänen pikkuveljensä työnsi kätensä Montsen takin taskuun ja veti sieltä esiin suuren joukon pullonkorkkeja – juuri niin kuin oli pyytänyt.
Kuten hänen veljensä Enrique muistelee, Montse osasi katsoa kärsimystä suoraan silmiin eikä antanut sen voittaa itseään. Hän jatkoi opiskelua, tapasi ystäviään ja eli suhteellisen tavallista elämää, vaikka hänen voimansa vähenivät jatkuvasti. Enriquen sanoin kristillinen ”lisä” on siinä, että kärsimyksen voi kohdata paremmin Jumalan avulla ja tehdä siitä tavan rakastaa muita: sydän voi avartua ja oppia rakastamaan enemmän. Montse osasi olla onnellinen hyvin vaikean tilanteen keskellä ja tehdä myös ympärillään olevat onnellisiksi.
Ystävät kävivät tapaamassa häntä kotona ja lähtivät sieltä itse virkistyneinä. He olivat puhuneet kaikesta niin iloisesti ja luonnollisesti, että juuri vieraat saivat rohkeutta ja voimaa. Montse puolestaan iloitsi siitä, että oli voinut tartuttaa heihin jotakin omasta ilostaan.
Viimeisissä kuukausissa oli mukana myös tavallisen elämän maku: nuori tyttö hiipui ruumiillisesti, mutta hänen sisäinen valonsa kirkastui yhä enemmän. Hänen ilonsa kypsyi ja sai lisää syvyyttä. Hänen veljensä sanoi, että mitä pyhemmäksi Montse tuli, sitä onnellisemmaksi hän samalla kasvoi.
Montse kuoli Barcelonassa 26. maaliskuuta 1959, kiirastorstaina. Hän oli 17-vuotias.
Lähellä kanonisaatioprosessin seuraavaa vaihetta
Monet sanoivat jo tuolloin olevansa varmoja siitä, että Montse oli taivaassa. Näin sai alkunsa hänen kanonisaatioprosessinsa, ja hänen elämäntarinansa on sittemmin tavoittanut hyvin erilaisia ihmisiä. Lukuisat ihmiset eri puolilla maailmaa turvautuvat hänen esirukoukseensa. Jotkin saaduista armonosoituksista ovat niin merkittäviä, että niitä voidaan tutkia osana kanonisaatioprosessia, vaikka yhtäkään ei toistaiseksi ole virallisesti tunnustettu ihmeeksi. Ne antavat aihetta ajatella, että hetki, jolloin Pyhä Henki antaa tämän lahjan kirkolle, saattaa olla lähellä.
On huomionarvoista, että monet näistä armonosoituksista koskevat ihmisiä, jotka olivat menettäneet ilonsa sairauden, elämän raskaan iskun tai sellaisten arkisten olosuhteiden vuoksi, jotka voivat joskus painaa ihmistä enemmän kuin tietyt ruumiilliset kivut.
Kaikki nämä kertomukset päättyvät samalla tavalla: ”Kiitos, Montse!” Toiset menevät vielä askeleen pidemmälle: kiittämisen lisäksi he jatkavat pyytämistä.