Yleiskielessä sana ”kontemplaatio” liitetään fyysiseen toimintaan, jossa katse keskitetään johonkin aineelliseen kohteeseen tai tilaan, sekä sen henkiseen johdannaiseen eli huomion kiinnittämiseen johonkin asiaan. Uskonnollisessa merkityksessä ”kontemplaatio on se akti, jolla uskovan mieli tunkeutuu jumalallisten totuuksien valoisaan piiriin ja maistelee sitä” (ALVAREZ – ANCILLI, 1983, s. 472).
1. Käsitteen rajaus
Kristillinen kieli omaksui sanan ”kontemplaatio” kreikkalais-roomalaisen ajattelun filosofisesta pohdinnasta ja antoi sille uusia aineksia: siirtymisen ideoiden tai kauneuden tarkastelun maailmasta tietoisuuteen siitä, että on elävässä yhteydessä Kolminaisuuteen; kaiken panteismin torjumisen ja sellaisen Jumalan tunnustamisen, joka on Luoja ja transsendentti, joka kutsuu ihmistä osallistumaan jumalalliseen elämäänsä ja joka tekee kontemplaatiosta uuden todellisuuden, mistä seuraa tiedon ja rakkauden vastavuoroinen vaikutus Jumalaa lähestyttäessä; sekä sen, että kontemplaatio johtaa toimintaan, teoissa ilmenevään rakkauteen Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan (vrt. ILLANES, 2003, s. 308–309).
Hengellisyyden historiassa kontemplaatio on ollut teologien tutkimuksen kohteena ja – erityisesti mystisen kontemplaation osalta – mystikkojen fenomenologisen kuvauksen kohteena. Tämä on tuottanut runsaasti pohdintaa, vaikka niin syvällisen aiheen kohdalla on luonnollista, ettei kaikkiin käsitteen herättämiin kysymyksiin ole saatu täyttä vastausta. Näiden panosten laajuudesta todistavat ne yli viisisataa tiheästi painettua palstaa, jotka Dictionnaire de Spiritualité omistaa aiheelle. Juuri tämä laajuus vapauttaa meidät yrittämästä esittää tässä edes aivan lyhyttä yhteenvetoa.
Voimme siksi nykyaikaan siirtyen tyytyä toteamaan, että 1900-luvun neljänä ensimmäisenä vuosikymmenenä – samaan aikaan kun hengellinen teologia vakiintui tieteenalaksi – useat kirjoittajat käynnistivät keskustelun niin sanotusta ”mystisestä kysymyksestä”: ”kiistan herättämät ongelmat voitaisiin olennaisesti palauttaa yleiseen kutsuun kontemplaatioon sekä askeettisen ja mystisen välisiin suhteisiin kristillisessä elämässä” (BOSCH, 2007, s. 477).
Tämä keskustelu sekä oppi yleisestä kutsusta pyhyyteen, jota Vatikaanin toinen kirkolliskokous muistutti ja korosti, johtivat siihen, että kontemplaatio hyväksyttiin yleisesti kristillisen kutsumuksen luontaiseksi ulottuvuudeksi: jokaisen kastetun tulee pyrkiä olemaan kontemplatiivinen, saavuttamaan läheinen tiedon ja rakkauden yhteys Jumalan kanssa, joka läpäisee hänen koko toimintansa. Samalla linjalla on Katolisen kirkon katekismus, kuten osoittavat kohta 2014 sekä kontemplatiivista rukousta käsittelevät kohdat (2709–2719). Sama periaate on myös pyhän Josemarían hengellisen opetuksen ytimessä.
2. Pyhän Josemarían opetus
Pyhän Josemarían julkaistuissa teoksissa esiintyvät melko usein substantiivi contemplación (’kontemplaatio’, 15 kertaa) ja adjektiivi contemplativo/a (’kontemplatiivinen’, 25 kertaa) sekä vielä useammin verbi contemplar (’katsella, kontemploida’, 116 kertaa). Huomiota herättää verbin toistuva käyttö verrattuna substantiiviin ja adjektiiviin. Osittain sen voi selittää sillä, että verbiä käytetään yleisessä merkityksessä ’katsoa’, ’nähdä’, ’olla todistamassa’. Erään tuoreen tutkimuksen mukaan verbiin contemplar turvaudutaan kuitenkin kahdeksassakymmenessä kohdassa nimenomaan neuvottaessa, että rukouksessa tai mietiskelyssä ”evankeliumin kohtauksia tarkasteltaisiin ja elettäisiin uudelleen Jumalan läsnäolossa” (ILLANES, 2003, s. 313), mikä selittäisi myös tämän lukumääräisen eron.
Tällaisissa yhteyksissä pyhä Josemaría käytti usein ilmausta ”kontemplatiivisia keskellä maailmaa” osoittaakseen, että kristitty kasvaa rukouselämässä ja avautuu kontemplaatiolle myös ”arkielämän toiminnoissa ja niiden kautta, mikä muodostaa siis erityisen, sekulaarisen tavan elää kontemplatiivista rukousta” (BELDA, 2007, s. 175). Jätämme aiheen tarkemman käsittelyn Sanakirjan muille hakusanoille, mutta korostakaamme jo tässä, että pyhän Josemarían mukaan tietoisuus jumalallisesta lapseudesta eli se, että tietää olevansa Jumalan lapsi, johtaa kristityn ”katselemaan rakkaudella ja ihaillen kaikkea, mikä on lähtöisin Isän Jumalan, Luojan, käsistä” (ECP, 65).
Siitä seuraa myös, että kristitty näkee Jumalan kaikissa asioissa, ja tällä on käytännön seurauksia. Pyhä Josemaría kirjoittaa esimerkiksi: ”Katsele Herraa jokaisen tapahtuman, jokaisen tilanteen takana, niin osaat ammentaa kaikista tapahtumista enemmän rakkautta Jumalaan ja enemmän halua vastata hänen rakkauteensa” (F, 96). Samassa hengessä hän viittaa Jumalan lapsille ominaisena asiana siihen, että puhutaan ”kontemplatiivisten sielujen kieltä, niiden ihmisten kieltä, jotka ovat hengellisiä, koska ovat oivaltaneet jumalallisen lapseutensa” (ECP, 13).
Kristillinen pyhyys, joka välttämättä perustuu rukoukseen, pyrkii toteutumaan kontemplatiivisena elämänä. Koska kastettujen kutsu pyhyyteen on yleinen, voidaan samasta syystä sanoa, että kaikki on kutsuttu rakastavaan Jumalan kontemplaatioon, olivatpa heidän elämänsä olosuhteet millaiset tahansa. Pyhä Josemaría, joka suuntaa opetuksensa kaikille kristityille ja erityisesti sille uskovalle, jota hän kutsuu ”tavalliseksi kristityksi”, kirjoittaa: ”Rukous on kaiken hengellisen työn perusta; rukouksen avulla olemme kaikkivoipia, ja jos luopuisimme tästä keinosta, emme saisi mitään aikaan” (AD, 238).
Pyhä Josemaría opettaa myös – sellaisen ihmisen tavoin, joka on sen itse hyvin kokenut – että tämän kontemplatiivisen asenteen eli jatkuvan rukouksen perustana täytyy olla joitakin päivittäisiä hetkiä, jotka on erityisesti omistettu sisäiselle rukoukselle. Näin hän liittyy kristilliseen Traditioon, jota myös Katolisen kirkon katekismus kaiuttaa: ”ei voi rukoilla ’kaikkina aikoina’, ellei rukoile tiettyinä hetkinä erityisellä omistautumisella: ne ovat kristillisen rukouksen vahvoja aikoja intensiteetiltään ja kestoltaan” (KKK 2697). Rukouksen korkein ilmaus on nimittäin kontemplatiivinen rukous (vrt. KKK 2699), jonka alku on armon avulla Jumalan läsnäolon jatkuvassa etsimisessä.
Pyhä Josemaría ilmaisee tämän muun muassa hengellisessä tiessä, jonka hän esittää homiliassaan Kohti pyhyyttä: ”Aloitamme suullisilla rukouksilla, joita moni meistä on toistanut lapsena: ne ovat palavia ja yksinkertaisia lauseita, jotka on suunnattu Jumalalle ja hänen Äidilleen, (...) Eikö tämä ole – tavallaan – kontemplaation alku, ilmeinen osoitus luottavaisesta antautumisesta?” (AD, 296).
Rukous edistyy uskon, toivon ja rakkauden aktien kautta, jotka muovaavat koko elämää. Mietiskely – rukouksen toinen ilmaisumuoto (vrt. KKK 2699) – saa mieluisimman ravintonsa evankeliumista, joka tehdään ajankohtaiseksi ja eletään uudelleen: ”Haluatko oppia Kristukselta ja ottaa esimerkkiä hänen elämästään? – Avaa pyhä evankeliumi ja kuuntele Jumalan vuoropuhelua ihmisten kanssa..., sinun kanssasi” (F, 322).
Juuri tässä yhteydessä pyhä Josemaría käyttää useimmin kontemploimisen käsitettä merkityksessä, jossa Jeesuksen ja Marian elämän kohtaukset eletään uudelleen ja tehdään läsnä oleviksi: ”Kirkko rohkaisee meitä salaisuuksien kontemplaatioon, jotta päähämme ja mielikuvitukseemme painuisi pyhän Marian ilon, murheen ja kirkkauden myötä Herran hämmästyttävä esimerkki: hänen kolmekymmentä kätkössä elettä vuottaan, kolme saarnavuottaan, häpeällinen kärsimyksensä ja kunniakas ylösnousemuksensa” (AD, 299).
Läheisestä yhteydestä Jeesuksen pyhimpään ihmisyyteen, Mariaan ja Joosefiin siirrytään yhteyteen jumalallisten Persoonien kanssa: ”maan kolminaisuudesta taivaan Kolminaisuuteen”, kuten pyhä Josemaría mielellään toisti. ”Sydämen täytyy silloin erottaa toisistaan ja palvoa kutakin jumalallista Persoonaa. Tavallaan se on löytö, jonka sielu tekee yliluonnollisessa elämässä – kuin pieni lapsi, joka vähitellen avaa silmänsä olemassaololle” (AD, 306).
Pyhä Josemaría oli täysin tietoinen kontemplaation lahjaluonteesta, ja samalla hän piti sitä jokaisen kristityn päämääränä ja horisonttina, koska se merkitsee yhdistymistä Jumalaan: ”Jos yrität mietiskellä, Herra ei kiellä sinulta apuaan. Uskoa ja uskon tekoja, koska Herra (...) on päivä päivältä vaativampi. Se on jo kontemplaatiota ja yhdistymistä; tällaista on oltava monen kristityn elämän (...)” (AD, 308).