Prelaatin kirje (huhtikuu 2010)

Huhtikuun kirjeessään piispa Javier Echevarría kutsuu meidät pohtimaan sitä ideaa, että "nöyryytyksellään ja sitä seuranneella riemuvoitollaan Herramme on osoittanut meille polun, jota meidän tulisi kulkea jokapäiväisessä elämässämme".

Rakkaat lapseni: varjelkoon Jeesus tyttäriäni ja poikiani!

Eilen, maaliskuun 31. päivänä, tuli kuluneeksi 75 vuotta siitä, kun Pyhä Josemaria ensimmäisen kerran vietti messua Ferraz –nimisessä opiskelijakodissa ja jätti pyhimmän sakramentin tabernaakkeliin. Huomenna, huhtikuun 2. päivänä, on kulunut 5 vuotta Johannes Paavali II:n kuolemasta. Nämä kaksi hyvin erilaista vuosipäivää herättävät erityisen kaiun sydämissämme. Molemmat vuosipäivät osuvat tänä vuonna pyhälle viikolle. Ne kutsuvat meitä kulkemaan kristillisen kutsumuksemme polkua läheisessä yhteydessä Jeesuksen Kristuksen kanssa, joka on totisesti läsnä Pyhässä Eukaristiassa, seuraten häntä läheisesti hänen pelastavassa kärsimyksessään.

Pyhä Josemaria ajatteli usein, että hänen säilytettyään Herramme keskuksen tabernaakkeliin apostolinen työ on saanut kokea suuren kasvun. Varsin pian sen jälkeen, vaikkei ollutkaan nähtävissä mitään loppua vaikeuksille (joita tulemme aina kohtaamaan, koska se on se tie, jonka Herramme valitsi), sato alkoi olla yhä runsaampi. Tästä hän kirjoitti kirjeessään Madrid-Alcalan hiippakunnan yleisvikaarille: ”Sen jälkeen, kun meillä on ollut Jeesus tabernaakkelissa tässä talossa, se on ollut erittäin havaittavissa. Hän tuli, ja työmme lisääntyi sekä laajuudeltaan että voimaltaan.”(1)

Kaikki muistamme, miten Johannes Paavali II:n kuolema aiheutti hengellisen “maanjäristyksen” niin monissa ihmisissä ja tuotti suunnatonta hedelmää. Tätä edelsi vuosia, kuukausia ja viikkoja, joiden aikana suuri paavi tarjosi – saarnoillaan ja esimerkillään, pitkällä sairaudellaan, Jumalalle omistaneella elämällään ja kuolemallaan – suurenmoisen todistuksen siitä, miten Kristusta seurataan. Varmasti muistamme sen päättäväisyyden, jolla hän tarttui pyhään ristiin seuratessamme televisiosta Ristin Tietä Pitkäperjantaina, johon hän ei päässyt osallistumaan.

Nämä ja muut muistikuvat voivat auttaa meitä perehtyä syvällisemmin pyhän viikon tapahtumiin. Pyhän Kolmen Päivän liturgia, joka alkaa tänä iltana messulla in Cena Domini (Herran ateria) ja päättyy Pääsiäisvigilian messuun, muistuttaa meitä voimakkaasti siitä tavasta, jonka Jumala on valinnut lunastaakseen meidät. Pyytäkäämme Herraltamme runsasta armoa ymmärtää täydellisemmin tämä suunnaton lahja, todella käsittämättömän suuri, jonka hän on antanut ihmiskunnalle uhrinsa kautta Ristillä. Mitä päätöksiä olet tehnyt, jotta et jättäisi Jeesusta yksin? Pyydätkö häntä tekemään sinusta todella katuvan sielun? Pyritkö vilpittömästi välttämään, että lähtisin pakoon opetuslasten tavoin?

Kommentoidessaan pyhän Paavalin hymniä kirjeessä filippiläisille, joka kuvaa Jumalan itsensä alentamista meidän pelastukseksemme, (2) Benedictus XVI sanoo: “apostoli esittää tiivistetysti ja voimakkaasti koko pelastuksen historian mysteerin, viitaten Aatamin ylpeyteen, joka vaikkei ollut Jumala halusi olla Jumalan kaltainen. Ja hän panee vastakkain ensimmäisen ihmisen ylpeyttä, jota me kaikki tunnemme omassa olemuksessamme, tosi Jumalan Pojan nöyryyteen, joka tultuaan ihmiseksi ei epäröi ottaa kannettavakseen kaikkia inhimillisiä heikkouksia, syntiä lukuunottamatta, ja kulkea aina kuoleman syvyyksiin asti. Tätä laskeutumista kärsimyksen ja kuoleman äärimmäisiin syvyyksiin seuraa hänen riemuvoittonsa, todellinen kunnia, rakkauden kunnia, sen rakkauden joka kulki tien loppuun saakka. Siksi on oikeudenmukaista, kuten pyhä Paavali sanoo, että Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: Jeesus Kristus on Herra (Fil 2:10-11).”(3)

Pysähtykäämme mietiskelemään näitä apostoli Paavalin sanoja, jotka kuulemme jälleen kerran pitkäperjantaina ennen kärsimyskertomuksen lukemista pyhän Johanneksen evankeliumin mukaan. Ne ovat ikäänkuin ovi, joka sallii meidän päästä osallisiksi Jumalan suunnitelmista, jotka niin usein eriävät inhimillisistä suunnitelmista. Ottakaamme mielellään vastaan vastoinkäymiset, jotka Jumala sallii tai lähettää meille, varmoina siitä, että ne ovat osoituksia hänen rakkaudestaan samalla tavoin kuin olivat hänen Poikansa kärsimys ja kuolema. “Tämä kaikki,” sanoi Benedictus XVI, ”ei ollut synkän mekanismin tai sokean kohtalon tuotetta: pikemminkin se oli hänen oma vapaa valintansa, joka oli seurausta jalosta kuuliaisuudesta Isän pelastussuunnitelmaa kohtaan. Ja kuolema, jonka hän kohtasi, Paavali lisää, oli ristiinnaulitsemisen kuolema, joka oli kaikkein nöyryyttävin ja alentavin kuviteltavissa oleva kuolema. Tämän kaiken”, pyhä Isä jatkaa, ”maailmankaikkeuden Herra teki rakkaudesta meitä kohtaan: rakkaudesta hän halusi ‘mitätöidä itsensä’ ja tulla meidän veljeksemme; rakkaudesta hän jakoi tilamme, jokaisen miehen ja naisen tilan.”(4)

Nöyryytyksellään ja sitä seuranneella riemuvoitollaan Herramme on osoittanut meille polun, jota meidän tulisi kulkea jokapäiväisessä elämässämme. “Jos olemme uskollisia hänelle, Jeesuksen oma elämä,” kirjoitti pyhä Josemaria, “tulee jollain tavalla toistumaan meistä itsekunkin elämässä, sekä sisäisessä kehityksessä – pyhittymisessä - että ulkoisessa käytöksessä.”(5) Siten Pyhän Hengen vaikutuksesta henkilökohtaisen yhteistyömme avulla tulevat Kristuksen piirteet vähitellen näkyville meissä. Myös Ristin tien asemia seuratessamme, voimme syvällisesti mietiskellä Isämme kirjoittamia sanoja: “Herra, pyydän sinulta, että tekisin päätöksen irrottaa katumuksellani kurjan pahvinaamion, jonka olen itse väärentänyt surkeuksillani... Silloin, vain silloin, kontemplaation ja puhdistautumisen tiellä voin omaksua elämäsi aidot piirteet. Vähitellen me tulemme yhä enemmän sinun kaltaisiksi. Me olemme silloin toisia Kristuksia, itse Kristus, ipse Christus.”(6)

Tyttäreni ja poikani, pyydän Jumalalta, että ymmärtäisimme perusteellisesti sen, että suurin rakkauden ja onnen osoituksemme on itsemme alentaminen, koska silloin Jumala täyttää meidät ääriä myöten. Älkäämme unohtako niihin säkeisiin – vaatimattomiin, sanoi Isämme – sisältyvää suurta totuutta, jotka tulivat Pyhän Josemarian huulille: Jeesuksen sydän, joka valaisee minut,/tänään sanon, että olet rakkauteni ja hyvyyteni,/tänään olet antanut minulle ristisi ja orjantappurasi,/tänään sanon, että rakastat minua.

Herramme kohtelee meitä näin – antamalla meille osuuden Rististään - pyhittääkseen meidät, ja sallii myös itse kirkon kärsiä monista hyökkäyksistä. “Tämä ei ole mitään uutta,” sanoi kerran pyhä Josemaría. “Siitä saakka, kun Jeesus Kristus perusti kirkon, tämä äitimme on kärsinyt jatkuvaa vainoa. Menneinä aikoina näitä hyökkäyksiä on tehty avoimesti. Nyt, monissa tapauksissa, vaino on peiteltyä. Mutta tänään, kuten eilenkin, kirkkoa vastaan jatkuvasti taistellaan.”(7)

Minkään tällaisen ei tulisi yllättää meitä. Herramme ilmoitti apostoleille: Jos maailma vihaa teitä, muistakaa, että ennen teitä se on vihannut minua. Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se  rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät siitä omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä. Muistakaa, mitä teille sanoin: ei palvelija ole herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin. Jos minun sanaani on kuultu, kuullaan myös teidän sanaanne.(8)

Varmasti aika ajoin nämä hyökkäykset katolista oppia, paavia ja piispoja vastaan voimistuvat. Papeille nauretaan kuten muillekin, jotka yrittävät elää moraalisesti ylevää elämää. Katolisia maallikoita, jotka käyttävät vapauttaan ja yrittävät valaista yhteiskunnan lakeja ja rakenteita evankeliumin valossa, syrjitään. Olen varma, että olette kaikki surullisia näiden ihmisparkojen puolesta, joiden mielissä ja sieluissa on tilaa vain katkeruudelle. Tuokaamme heidät rukouksissamme Herramme luo.

Näiden tilanteiden edessä meidän ei tulisi menettää rohkeuttamme tai tuntea pelkoa. Meidän tulisi tuntea veljellistä surua niiden puolesta, jotka ovat erehtyneet, ja rukoilla heidän puolestaan. Palkitkaamme paha hyvällä ja päättäkäämme olla yhä iloisemmin uskollisia ja apostolisempia. Muistuttakaamme mieliimme Pyhän Josemarían ilmaus “Jumala ja uskallus” Opus Dein alkuvuosina, jolloin vaikeudet kirkon elämässä eivät olleet tämänhetkisien pienempiä. Pohtikaamme Herramme sanoja, joita äsken lainasin: Jos he ovat vainonneet minua, he vainoavat myös teitä; jos he pitivät sanani, he pitävät teidänkin sananne. Jumala ei häviä taisteluita. Määrättömällä rakkaudellaan ja kaikkivoipaisuudellaan hän saa aikaan pahasta hyvää.

Vaikka usein jotkut huusivat voittoa, koska ajattelivat saaneensa kirkkoa loppuun, Kristuksen morsian on aina noussut entistä kauniimpana ja puhtaampana, jatkaakseen olemassaoloaan pelastuksen välineenä kansojen keskuudessa. Pyhä Augustinus jo kiinnitti tähän huomiota omana aikanaan sanoissa, joita isämme lainasi yhdessä saarnoistaan. “Jos kerran kuulette loukkaavia sanoja ja huutoja suunnattavan kirkkoa vastaan, osoittakaa niille vailla rakkautta eläville inhimillisyydellä ja rakkaudella, etteivät he voi käyttäytyä noin pahoin äitiä kohtaan. He hyökkäävät häntä vastaan nyt rangaistuksetta, koska hänen kuningaskuntansa, joka on hänen mestarinsa ja perustajansa valtakunta, ei ole tästä maailmasta. “Niin kauan kuin vehnä valittaa oljen joukossa, niin kauan kuin vehnän tähkät huokaavat ohdakkeiden seassa, niin kauan kuin armon astiat valittavat vihan astioiden seassa, niin kauan kuin lilja nyyhkyttää orjantappuroiden seassa, on aina oleva vihollisia, jotka sanovat: Milloin hän kuolee ja hänen nimensä katoaa? He ajattelevat: on tuleva aika, jolloin kirkko häviää eikä kristittyjä enää ole... Mutta, kun he sanovat näin, he väistämättä kuolevat. Ja kirkko pysyy (Pyhä Augustinus, En. In Ps., 70, II, 12).”(9)

Joskus saatamme toivoa, että Jumala osoittaisi voimansa vapauttamalla kirkon lopullisesti niistä, jotka sitä vainovat. Ja ehkä mekin haluaisimme sanoa: Miksi sallit heidän nöyryyttää tällä tavoin kansaa, jonka olet pelastanut? Tämä on se valitus, jonka pyhä Johannes Ilmestyskirjassaan panee niiden huulille, jotka ovat todistaneet Kristuksesta kuolemallaan: Näin alttarin alla niiden sielut, jotka oli tapettu Jumalan sanan ja oman todistuksensa tähden. Ne huusivat kovalla äänellä:”Kuinka kauan kestää, Valtias, sinä Pyhä ja Tosi, ennen kuin lausut tuomiosi ja kostat meidänt veremme maan asukkaille?”(10) Vastaus ei viivy kauan: Niitä... kehotettiin odottamaan rauhassa vielä vähän aikaa, kunnes niitä ja niiden veljiä, niiden lailla surmattuja Jumalan palvelijoita, olisi täysi määrä.(11)

Näin Jumala toimii. Ne, jotka todistivat Kristuksen pidättämisen, hänen epäpyhän oikeudenkäyntinsä, hänen epäoikeudenmukaisen tuomitsemisensa, hänen epäarvokkaan kuolemansa, tekivät sen virhepäätelmän, että siinä oli kaiken loppu. Kuitenkaan, ihmiskunnan pelastus ei ole koskaan ollut lähempänä kuin silloin, kun Jeesus vapaaehtoisesti kärsi puolestamme. “Miten suurenmoinen ja samalla hämmästyttävä tämä mysteeri on!” pyhä Isä komentoi. ”Emme voi koskaan riittävästi mietiskellä tätä totuutta. Vaikka hän oli Jumala, Jeesus ei halunnut tehdä tästä jumalallisesta oikeudestaan yksityisomaisuuttaan; hän ei halunnut käyttää jumalallista olemustaan, loistavaa arvokkuuttaan ja valtaansa, voiton välineenä.”(12)

Herramme haluaa, että Mystisen Ruumiinsä jäsenissä toteutuisi alennuksen ja ylentämisen salaisuus, jonka kautta hän toteutti vapahduksen. “Pitkäperjantai on surun täyttämä päivä, mutta se on samalla erityisen otollinen päivä herättämään uudelleen uskomme, vahvistamaan toivomme ja rohkeutemme, jotta jokainen meistä voi kantaa omaa ristiä nöyryydellä, luottaen ja antautuen itsemme Jumalaan, varmana hänen tuestaan ja hänen voitostaan. Tämän päivän liturgiassa lauletaan: O Crux, ave, spes unica Eläköön, oi risti, ainoa toivomme!”(13) Ehdotan teille jotain, mitä näin isämme tekevän: tunnustelevan ja mietiskelevän, tehden erityisesti omikseen nuo sanat, jotka toistetaan erityisellä tavalla Pyhän Viikon aikana: Adoramus te, Christe, et benedicimus tibi. Quia per sanctam Crucem tuam redemisti mundum! Palvomme sinua, oi Kristus, ja ylistämme sinua. Sillä pyhän ristisi kautta olet lunastanut maailman!

Hänen loistavan ylösnousemuksensa valossa, joka seurasi Kristuksen kuolemaa ja hautaamista, tapahtumat, jotka tuottavat meille tuskaa tai kärsimystä, saavat todellisen merkityksensä. Pyrkikäämme siis ymmärtämään niitä tällä tavoin, rakastaen joka hetki Jumalan tahtoa, joka, vaikka ei halua pahaa, sallii sen kunnioittaakseen meidän vapauttamme ja saadakseen armon loistamaan entistä voimakkaammin. Ja yrittäkäämme auttaa niitä monia muita ihmisiä, jotka ehkä ovat hämmentyneitä tai eksyneet suunnasta, ymmärtämään tämä.

“Mitä tahansa tapahtuukaan, Kristus ei hylkää morsiantaan.”(14) Herramme asuu edelleen kirkossaan, johon hän on lähettänyt Pyhän Hengen olemaan hänen kanssaan ikuisesti. “ Jumalan suunnitelmat olivat nämä: Jeesus, kuollen ristillä, antoi meille totuuden ja elämän Hengen. Kristus pysyy kirkossaan: sen sakramenteissa, sen liturgiassa, sen julistuksessa, kaikessa sen toiminnassa.” (15) Ja isämme lisää: “ Vain silloin kun ihminen, ollessaan uskollinen armoa kohtaan, päättää ripustaa sielunsa keskelle ristin, kieltäen itsensä Jumalan rakkauden tähden, ollessaan todella vapaa itsekkyydestä ja kaikesta väärästä inhimillisestä varmuudesta, toisin sanoen, kun hän elää todella uskosta, niin silloin ja vain silloin hän saa ylitsepursuavasti Pyhän Hengen suuren tulen, suuren valon, suuren lohdutuksen.”(16)

Tämän kuun 23. päivänä vietämme jälleen kerran Isämme ensimmäisen pyhän Kommuunion muistopäivää. En tiedä, miten kuvailisin teille hänen iloaan, hänen palvontaansa, hänen eukaristista intoaan tuona kiirastorstaina. Mutta voin kertoa teille, että hänen kiitoksensa ja Jeesuksen Kristuksen palvontansa pyhässä ehtoollisessa olivat esimerkillisiä: kaikki näytti hänestä pieneltä ja hän pyysi Herraamme pyhässä Sakramentissa opettamaan hänelle rakastamaan, jotta hän opettaisi meitä rakastamaan.

Tässä kuussa on muitakin Opus Dein historian vuosipäiviä: jätän sen teidän terveen uteliaisuutenne varaan, jotta hyvinä tyttärinä ja poikina tietäisimme, miten kiittää Pyhää Kolminaisuutta hänen hyvyydestään meitä kohtaan. Nyt muun muassa niistä hengellisistä hedelmistä, joita viime viikonloppuna tekemäni Palermon matka tuotti.

Rukoilkaa edelleenkin innokkaasti Paavin ja hänen avustajiensa puolesta, kuin myös kaikkien minun rukoustarkoitusteni puolesta. Se ”tunnussana”, jota ehdotan teille on sama, minkä Pyhä Josemaría esitti Opus Dein alkuvaiheissa: “Jumala ja uskallus”, usko ja rohkeus, toivoon perustuva optimismi. Syventäkäämme ystävyyden ja luottamuksen apostolaattia, joka on Opus Dein omaista, välittämättä siitä, mitä muut saattavat ajatella, perustuen uskon ja uhrauksen elämään ja mahdollisimman hyvin tehtyyn ammattityöhön. Ja Jumala on toteuttava kaiken ”nopeammin, runsaammin ja paremmin” kuin olemme koskaan voineet kuvitella.

Kaikella kiintymykselläni siunaan teitä,

Teidän Isänne

+ Javier

Rooma, 1. huhtikuuta 2010

Alaviitteet:

1. Pyhä Josemaría, Kirje Don Francisco Moranille, 15.05.1935. (vrt. Andrés Vázquez de Prada, Opus Dein perustaja. Vol. I, s. 421).

2. Vrt. Fil 2:10-11.

3. Benedictus XVI, Puhe yleisaudienssissa, 8.4.2009.

4. Benedictus XVI, Puhe yleisaudienssissa, 8.4.2009

5. Pyhä Josemaría, The Forge, nro. 418.

6. Pyhä Josemaría, Ristin tie, Kuudes asema.

7. Pyhä Josemaría, Saarna Kirkon yliluonnollinen päämäärä, 28.5.1972.

8. Joh. 15:18-20.

9. Pyhä Josemaría, Saarna Uskollisuus kirkolle, 4.6. 1972.

10. Ilm. 6:9-10.

11. Ilm. 6:11.

12. Benedictus XVI, Puhe kansalle, 8.4.2009

13. Benedictus XVI, Puhe kansalle, 8.4.2009

14. Pyhä Josemaría, Saarna Uskollisuus kirkolle, 4.6. 1972.

15. Pyhä Josemaría, Kristus kulkee juuri ohi, nro. 102.

16. Pyhä Josemaría, Kristus kulkee juuri ohi, nro. 137.